Pitkillä lentomatkoilla on tullut kokeiltua lähes kaikki sallitut tavat saada aikansa kulumaan. Viime aikoina olen useimmiten päätynyt siihen luonnollisimpaan eli nukkunut. Minullehan se ei ole temppu eikä mikään, sillä olen aina pystynyt ottamaan torkut milloin ja missä vaan. Motkottajan todistuksen mukaan olen maailmanharvinaisuus siinäkin suhteessa, että pysytyn paitsi nukkumaan myös kuorsaamaan seisaaltaan (tapahtui Lontoon metrossa).
Näissä lentokonenukkumisissa on yksi erityispiirre, niihin liittyy säännöllisesti runsasta unennäköä, vaikka muuten normaalisti muistan nähneeni vain pari kolme unta vuodessa.
Tällä kerralla tuli katseltu silta-unia oikein urakalla. Sama uni toistui noin puolentusinaa kertaa. Sen juoni oli hyvin yksinkertainen. Olin sillan alkupäässä jonkun tutun kanssa, rupattelimme hauskoja, kaveri jatkoi sillan ylittämistä mutta minulla eivät jalat toimineet vaan jäin sinne alkuun. Ja hetken päästä toistui sama juttu uuden kaverin kanssa.
Varsinainen tuska alkoi vasta kun henkilökunta töni hereille jonkun vaatimattoman ateriatarjoilun verukkeella. Suunnilleen navasta alaspäin olin ihan puuduksissa, lähes tunnoton aluksi, kiitos sen säästeliäisyyden jota koneen kalustaja oli noudattanut penkkivälejä määritellessään. Se mikä on ehkä ihan kohtuullista alle sataviisikymmentä senttisille kiinalaisille ei tuntunut kovinkaan mukavalta kun mittaa on siunaantunut lähemmäs kahta kuin puoltatoista metriä.
Näistä unista ei tarvinnut etsiskellä sen kummempaa symboliikkaa, selitykset löytyivät ihan akuuteista, päässä pyörivistä arkipäivän asioista. Ja se siltakin oli tuttu parin vuoden takaa Mustion mailta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti