jakorasian haaroitin ja muita poikien puheita

Kun kytkettäviä vehkeitä on tyrkyllä useampia yhtä jakopäätä kohden tarvitaan jakopään haaroitin jottei tarvitsisi olla jatkuvasti vaihtamassa vuoroa.

Jopa tällainen tosivanha mutta vieläkin silloin tällöin 'poikien' vääntämä vitsi (lainaus vanhasta työohjeesta) on nykyisin aiheuttanut Firmassa närää.

Sukupuolinen häirintä kaikissa ilmenemismuodoissaan on varmasti ihan vakavasti otettava ja pois kitkettävä juttu, mutta tässäkin innokkaimmat siivoajat ajavat överiksi oikein reilusti. Vihjailevia merkityksiä ollaan löytävinään lähes kaikesta ja varsinkin sellaisten puheista jotka kerran ovat silmätikuksi päässeet.

Naisverkostot ja varsinkin sen tiukkapipoisin radikaalisiipi ovat tehneet ahkerasti hallaa itselleen tällä saralla. Harmi sillä perustamisasiakirjassaan heillä on ihan järkeviltä kuulostavia tavoitteita ja perusteluja ...... mm ..........

Naisverkoston tavoitteena on luoda avoin keskustelufoorumi, jossa asioita voidaan ottaa esiin naisnäkökulmasta. Vertaistuki ja tiimityö auttavat jaksamaan ja etenemään uralla haasteita täynnä olevassa yhteiskunnassa. ......................

...Ei työpaikan tarvitse olla epätasa-arvoinen, jotta voi perustaa tällaisen verkoston…

Lohduttavaa tietysti on että sentään siviilissä saa vielä jutella vähän äijämäisemmin, tulematta heti luokitelluksi jonkinlaiseksi pervoksi, jota on syytä vähintäänkin syvästi halveksia.

Todella lohduttavaa on tieto että Ruåtsissa elämä on vieläkin kovempaa. Kollega tuomittiin tuollaisista puheista kahden viikon internaattileirille, jossa hairahtuneita virkamiehiä kasvatetaan pois rasistisista ja sukupuolisesti loukkaavista ajatuksista ja niistä puhumisesta.

Tai voihan se olla että siellä oli kivaakin....

aikaa - sitähän meillä on

"ihmeen paljon se saa aikaiseksi vaikkei sillä ole koskaan kiire"

Lähes jokaisessa työ- ja muussakin yhteisössä varmaan löytyy ne omat hösöttäjänsä. Niillä on jatkuvasti kamala hoppu, tuskin koskaan aikaa mihinkään, stressi kun ei kerkiä kunnolla keskittymään mihinkään. Niitä löytyy Firmastakin ihan riittämiin.

Ongelmaa on pohdittu kautta maailman rannan monissa koulutuksissa, valmennuksissa, kehityskeskusteluissa, kahvipöydissä ja kaljalasinkin ääressä. Joidenkin osalta ongelma ei vaan näytä ratkeavan ennen kuin uupumus pudottaa ne lopullisesti kelkasta.

Yleisin syy taitaa olla että pallo on oikein kunnolla hukassa, ei pysty näkemään oleellista eikä niin ollen keskittymään mihinkään. Jotkut luulevat osoittavansa tärkeyttään sillä että heille on muka uskottu ihan ylivoimainen määrä tärkeitä tehtäviä kun ovat niin päteviä. Tuloksia valitettavasti vaan joutuu odottelemaan lähes loputtomiin.

Tänään olin saattelemassa yhtä tällaista tapausta pitkälle lomalle, ei tosiaankaan mikään kiva homma, mutta kuitenkin loppujen lopuksi tuli ihan helpottunut olo kaikkien puolesta.

Lähes parhaana saamistani palautteista pidän kuvatekstinä olevaa pomoni lausahdusta muutaman vuoden takaisessa 360-arvioinnissa. (Pomokin on sellainen vähähössö)

onneksi ei ole perjantai

noin tilastollisesti ottaen tämä ei ollut yhtään huonompi maanantai. Päivän kolmesta isommasta hommasta kaksi meni paremmin kuin kohtuudella olisi voinut odottaa, kolmas sitten ihan kunnolla persauksilleen.

Moiset takaiskut ei yleensä paljoa hetkauta, nyt vaan iski ihan uusi ajatus: tästä en enää opi mitään, tällaista juttua ei enää tule eteen.

No onneksi ei ole perjantai vaan pääsen huomenna heti tuoreeltaan tekemään paikon.

Noin inhimillisesti ottaen sekin hyvä puoli löytyy että munaaja olen minä eikä maanishysteerinen kollega joka ihan aitona perfektionistina ei osaa antaa mitään anteeksi itselleen (ei muuten muillekaan) ja kun töppäys tulee kelle tahansa niin silloin hän on täysin sietämätön ympäristölleen vähintäänkin siihen asti kunnes kaikki ’syylliset’ on löydetty ja haukuttu.

Yleisen työrauhan ja hyvinvoinnin nimissä en yritäkään keksiä mitään muita selityksiä kuin että 'kappas kun äijältä lipesi, korjataan'.

joku tolkku sentään pitäisi...

Helsingin Sanomat 27.1.2007 :

Seutulipun ja sisäisten lippujen yhdistämistä pohditaan YTV:ssä....

yhtenä ehdotuksena on esitetty että koko alueella olisi yksi ja sama lipunhinta matkasta riippumatta (tasoitettaisiin nykyiset erot) .....

Sinänsä varmaan ihan hyvä juttu, saattaisi helpottaa kiskokammoisten Espoolaistenkin elämää kun Hesalaiset vielä sponsoroisivat heidän työmatkojaankin.

Toisaalta lyhyiden, Hesan sisäisten matkojen reilu hinnannousu taas madaltaisi kynnystä käyttää omaa autoaan päivittäisessä asioinnissa ja senhän arvaa mitä siitä seuraa, ilma pilaantuu, kadut ruuhkaantuu ja keskustan parkkimaksut nousee kymppiin tunnilta.

tänäänhän sitä sitten saatiin ....

Koko alkutalven on saanut kuunnella marmatusta, ettei enää ole edes lunta, hirmuisia tuulia ja vesisateita vaan.

Nyt luntakin tuli sitten ihan vanhanaikaiseen tyyliin, koko päivän ja pakkasen kanssa, joten huopatossut esiin ja pihalle.

Puhelinmyyjä soitti ja yritti kaupata kalanmaksaöljy kapseleita. Ei millään suostunut uskomaan että minulla on kaikki kunnossa enkä tarvitse lisävitamiineja.

Yleensä osaan olla tarpeeksi tyly näille soittelijoille, niin että uskovat hetkessä, tämä vaan yritti jaaritella vaikka mitä.

Taisi mennä molemmilta puoli-iltaa pilalle.

Jos vielä joskus tarvitsisi tehdä elantonsa eteen jotain lisähommia, mieluummin sitten jotain muuta kuin puhelinmyyntiä, se on jotenkin niin vastoin kaikkea mitä olen tottunut pitämään kivana.

minä suosittelija - upeeta

Yksi antoisimmista kohdalleni sattuneista hommista on ollut rekrytoida ihmisiä suoraan koulusta perehtymään työelämään, erilaisiin harjoitteluhommiin ja joissain tapauksissa jopa opinnäytetöiden tekoon. Kysehän on ollut vain muutamasta hengestä vuosittain, mutta kun käytäntöä on jatkunut pitkään, tämäkin joukko on alkanut lähennellä sataa. Ne ensimmäiset untuvikot ovat tänään jo yli nelikymppisiä ja ihan muiden haasteiden edessä kuin silloin aikoinaan.

Suurimman osan kanssa tuttavuus on jäänyt siihen 1-6 kuukauden mittaiseen ensitapaamiseen. Aika moni on kuitenkin ottanut jälkikäteen yhteyttä ja pyytänyt lupaa käyttää nimeäni suosittelijana työpaikkahakemuksissaan. Itse pidän tätä osoituksena luottamuksesta ja saavutetusta yhteisymmärryksestä.

Viimeksi tänä aamuna sain sähköpostiviestin jossa eräs toissakesän tytöistä tällaista lupaa pyysi. Viesti päättyi merkintään :D . Taidanpa olla vähän kalkkis, jouduin kaivamaan oikein hymiö-sanakirjan varmistuakseni viestin merkityksestä. Hieno juttu joka tapauksessa.

On muutama sellainenkin tapaus, joiden vakinainen työsuhde Firmaan alkoi näissä kuvioissa ja jatkuu edelleen. Näille on helppo jättää hommansa sitten kun saan aikanaan lähtöpäätöksen tehdyksi.

Vaikea kuvitella mitä yhtä positiivista näiden hyvien juttujen tilalle keksii.

samaan suuntaan sorsat - meillä on visio

Firman johto on nauttinut hyvin runsaasta konsulttivalmennuksesta ja niinpä Firmassa on visiot, arvot , strategiat yms. agressiivisen hyperlatiivisesti kohdallaan.

Myös kyykkykansan valistamisesta on pidetty huolta. Kaikki ymmärtävät (?) kuinka hienosti tässä ollaan menossa ennenkuulumattomiin tuloksiin. Tämä valistustyö on oikein ohjeistettu ja aikataulutettu.

Käytössä olevaa johtamistyyliä voidaan kutsua "slogan johtamiseksi" , tyyli jossa kaikki arkipäiväiset pikku murheet kuitataan nasevalla sloganilla ja vaiennetaan ne vanhat jäärät jotka ovat muka tietävinään mitä tästäkin seuraa (niin ehkä ennen, mutta katsos elämme muuttuneessa dynaamisessa maailmassa).

Yhtenä tavoitteena kehityskeskusteluissa on kirkastaa sitä Firman Visiota ja yrittää löytää järjellisiä selityksiä mitä se itse kunkin kohdalla ihan konkreettisesti merkitsee.

Jos nämä pyhät liturgiat ihan tosissaan ottaisi, niin valitettavan monelle se olisi viesti intohimoisesta pyrkimyksestä tulevaisuuteen, jossa ei enää ole niitä tehtäviä joista leipäsi tänään ansaitset.

Revi nyt siitä sitten vitsejä ja kannusta onnettomia hankkimaan jotain ihan uutta hyödyllistä osaamista itselleen ja ennen kaikkea tekemään kaikkensa jotta tuo kirkastettu tulevaisuudenkuva toteutuisi.

puisto-osaston pojat ja muut työtä tekevät

Vaikka sekä asunto että työpaikka ovat kehätien(I) sisäpuolella, niin reilun viiden kilometrin työmatkan pystyy kävelemään lähes kokonaan läpi puistojen, metsiköiden, joutomaiden pusikoiden ja muiden vähemmän rakennettujen maaplänttien.

Reittivalinnan perustana aikanaan oli se, ettei samoilla kaduilla autoliikenteen kanssa kuljeskelu pidempään ole kovinkaan terapeuttista. Kaduilla pakokaasujen hengittely, roiskuvan kuran väistely ja ohi hurahtelevien autojen masentava nopeus omaan kävelyvauhtiin verrattuna alkaa äkkiä nyppiä ja ihan tavallisilla kansalaisvaistoilla varustettu jalankulkija alkaa vihertää ja höpöttää kummallisuuksia.

Nyt kun talviset kelit vihdoinkin tulivat myös tänne etelärannikolle, huomasin vanhan totuuden pitävän edelleen paikkansa; puistotiet ja lenkkipolut pidetään paljon paremmassa kunnossa kuin katujen jalkakäytävät. Jo aamuhämärissä töihin mennessä nämä reitit on aurattu ja hiekoitettu kun taas jalkakäytävien ylläpitotaso vaihtelee kortteli korttelilta, viimeisimmät putsaantuvat Juhannukseksi.

Asioita kuulemma hoitelevat eri porukat, tätä puisto-osastoa olen vähän ihmetellyt. Hyvin harvoin olen ketään hommissa nähnyt, mutta merkeistä päätellen hommia tehdään ihan kiitettävästi. Ilmeisesti liikuskelemme eri aikoihin.

En tiedä onko ihan samaa porukkaa, mutta joku kuitenkin pitää huolta metsähommistakin. Tuulenkaadot korjaantuvat melko nopeasti, ylitiheitä metsikköjä harvennetaan ja jos jonkinlaisista risusavotoista näkyy jälkiä. Tämä kaikki tietysti seikkailevien pikkupoikien ja suojaa etsivien pultsareiden kiusaksi, mutta tällainen siltä väliltä oleva osaa pitää tätä siivoamista ihan hyvänä juttuna.

Puisto-osaston näkymättömien uurastajien tukkipinoja katsellessa palautui mieleeni vuosien takaiset unet. Näin niitä melko säännöllisesti yhdessä elämän vaiheessa, oli vähän hankalaa useammallakin rintamalla ja työt joissa ei koskaan nähnyt 'kättensä jälkeä' tuntuivat turhauttavilta. Silloin olin lähes joka yö metsätöissä, sahailin puita ja raivailin risukoita (aina muuten yksin ja täysin tuntemattomissa paikoissa). Aika hassua kun ottaa huomioon että oikeassa elämässä minulla on ollut moottorisaha käsissäni kahdesti ja kummassakin tilanteessa pelotti niin pirusti.

Tuli mieleeni, että nyt kun minulla todella on tilaisuus ruveta tekemään jotain ihan muuta, pitäisiköhän mennä kyselemään Helsingin kaupungin puisto-osastolta jotain vanhemman harjoittelija-apulaisen paikkaa?

etsi seitsemän virhettä - raskaat asenteet

vuosia sitten Ilta-Sanomissa oli päivittäin piirretty kuvapari, joista piti löytää seitsemän eroavuutta.

Monet innostuivat tähän leikkiin niin että se saattoi olla jopa pääsyy lehden ostamiseen.

Jotkut harjaantuivat aivan ilmiömäisiksi eroavuuksien löytäjiksi, yhdellä silmäyksellä löytyi ne seitsemän kohtaa kuvasta joissa oli virhe.

Myöhemmin useammastakin lehdestä löytyi vastaavia kilpailuja, mutta nyt oli löydettävä yhtäläisyyksiä varsin erinäköisistä piirroksista.

Joillekin näistä virheiden löytämisen Suurmestareista jäi harrastus päälle ilmeisesti loppuelämäksi, joka päivä, joka jutusta pitää ensimmäiseksi löytää mikä siinä on pielessä. Voi että on raskasta kuunneltavaa.

aina sitä joku läjä jälkeen jää

tulihan se vanhanaikaiselta näyttävä talvi kumminkin, ainakin muutamaksi päiväksi.

tarvittiin lunta koristeeksi, että nuo pihan nurkkaan jääneet renkaat muistuttivat olevansa väärässä paikassa (motkottaja on jo muistuttanut monesti).

pakko tehdä tunnin kävelyreissu töihin, että saa ladattua itsensä kehityskeskusteluun (nro 207).

Firmassa keharit on kuulunut tammikuun rituaaleihin jo toistakymmentä vuotta. Toisinaan tuntuu kuin niistä saisi jotain oikeata tulostakin, monesti jää aika köyhäksi. Saas nähdä jääkö tämä todella viimeiseksi kierrokseksi.

ilmastomuutos

kukapa ei olisi kuullut puhuttavan, tai jopa itse tehnyt varmoja havaintoja, ilmastomuutoksesta.

Opiskeluaikoina ansaitsin omat kaljarahani myymällä ruuhka-aikoina ALKOssa viinaa ja juuri siellä ensimmäisiä kertoja elämässäni sain tarpeekseni säästä kommentoinnista. Kun päivän kuudeskymmenes seitsemäs kaljanostaja valitteli hellettä hikisessä kaupungissa en keksinyt enää muuta kuin valehdella että varma tieto enoltani, joka on säähommissa IKL:ssä (siihen aikaan oli Ilmatieteellinen keskuslaitos), kertoo tämän helleaallon jatkuvan vielä seitsemän viikkoa ja tämä johtaa väistämättä siihen että kalja tulee loppumaan kesken ja viisas ostaisi nyt kotivarastoon niin paljon kuin ikinä jaksaa mukanaan kantaa. (Kun myymälän esimies kuuli jutusta jouduin vakavaan puhutteluun, melkeinpä sain potkut kun olin syyllistynyt ankarasti kiellettyyn myynnin edistämiseen)

Niin kuin kautta aikain on jaksettu puhua säästä, viime vuodet juttujen painopiste on siirtynyt ilmastoon tai tarkemmin ilmastomuutokseen. Muutama vuosi sitten tämä juttu alkoi saada enemmänkin julkisuutta ja julkisuudella on imua. Joka kulman takaa löytyy asiantuntijaa ja profeettaa joka osaa kertoa oman versionsa tulevaisuuden kauhukuvista.

Lisä kantavuutta aiheelle on tuonut yhä todemmalta tuntuva väite että ihminen omilla toimillaan on ainakin osallisena tässä maailmanlopun prosessissa, jos ei ihan pääroiston roolissa. Siitähän on sitten mukava osoitella sormella milloin mihinkin suuntaan ja nähdä tulevan katastrofin siemenet vaikka Aasian jääkaappien määrän räjähdysmäisessä kasvussa.

Asuinyhtiöni sisäpihalla on leikkikenttä joka on ollut tapana talvisin jäädyttää pienempien penskojen iloksi luistinradaksi (ei tarvitse seikkailla vilkkaiden katujen yli parin kilometrin päässä olevaan kaupungin ylläpitämälle radalle).

Tänä talvena asiaa ei ole tarvinnut aiemmin paljon pohtia, mutta kun talkkari eilen aloitti veden ruiskimisen sorakentälle niin pianpa sen ympärillä käytiin melko kiivasta 'asiantuntija' keskustelua että kannattaako enää ilmastomuutoksen tässä vaiheessa tuhlata maksullista vettä toivottomaan yritykseen saada luistinrata aikaiseksi ihan luonnonmenetelmällä. Osasipa joku surra sitäkin että samaan aikaan kun Afrikan lapset ovat janoissaan niin meillä hyvää puhdasta vettä valutetaan hedelmättömään maahan.

Hullulta kuulostaa, niin kuin popularisoidut kauhuskenaariot yleensä, lajittelen kuitenkin roskani ja menen taas huomenna kävellen työpaikalle, olkoon se oma vaatimaton ja kiihkoilematon panokseni tulevien sukupolvien hyväksi.

teatterikokemus - kotiJosef

Minulle puheteatteri on pitkään ollut esittävistä taiteenlajeista se josta saan eniten irti.

Perjantaina oli vuorossa Mestariluokka Helsingin kaupunginteatterissa. Ajoitus ei ollut mitenkään otollinen, viikon univelat ja kovalla hopulla paikalle niin että juuri kerkesi siihen pahimpaan viimeminuutin sisääntuloryysikseen.

Niinpä heti esityksen jälkeen olikin tosi tyhjä olo vaikkei nyt suoranaisesti mitään esityksessä osannut erityisesti moittiakkaan.

Mustaksi komediaksi luonnehditussa Mestariluokassa Josif Stalin vaati vuonna 1948 Sergei Prokofjevia ja Dmitri Šostakovitšia säveltämään hänen makunsa mukaan. Näytelmässä näennäisen lempeäotteista hirmudiktaattoria säestää kovanaaman roolissa Suomessakin ikävän tunnettu Andrei Ždanov, sodanjälkeisen valvontakomission puheenjohtaja, Stalinin lähin työtoveri ja äärimmäisen jyrkän linjan kommunisti.

Aamulla usein kaikki on toisin, niin oli nytkin. Hyvin levänneenä mieleen nousi monia palautumia esityksestä, hyviä tulkintoja ja illalla jonkinverran pitkäveteiseltäkin tuntunut juonen johdattelu muistui nyt mieleen ihan sujuvana tarinana.

Historian jutuista tulee usein miettineeksi yhtymäkohtia nykytodellisuuteen. Tästäkin pälähti päähän ihan ennen ajattelematon yhteys Firmaan. Ihan selvästi meillä on muutaman vuoden ollut vallassa ikioma kotiJosef.

Toimintatavat eivät poikkea yhtään esikuvastaan. Tunnustettuja asiantuntijoijoita kyykytetään mennen tullen ja Zdanovinkin peilikuva häärii jokapaikassa. 'Leiritys ja Siperia' ovat ahkerassa käytössä, suoranaiset teloitukset ovat jääneet muutamaan yksittäiseen tapaukseen.

Eli mitä historia on opettanut? Kustannustehokkaan toimintamallin joka tuo tulosta heti, huomisesta viis. Tätä hyvää sanomaa levittämään palkataan vielä oikein puolueetonta asiantuntija-apua, konsultteja, valistamaan henkilökuntaa, ettei vaan liian moni erehtyisi kyselemään niiden arvojen ja visioiden perään.

Ei tarvitse gruusialaisia kutsua apuun, kyllä ne savolaisetkin näyttävät osaavan,erityisesti meidän pikkuinen Pekka osaa.

ajankäytön uusjakoa harjoittelemassa

Olen pikkuhiljaa alkanut testailla erilaisia juttuja edessä olevan ajankäytön uusjaon varalle. Yhtenä näistä on lisäpuolituntisen varaaminen aamuisen Hesarin tutkiskeluun.

Tässä harjoituksessa on tullut esiin kaikenlaista mielenkiintoista, tai ainakin asioita jotka ovat johtaneet jatkomietiskelyyn. Yhtenä esimerkkinä ne pikku uutiset maailmalta , jotka varmaan on valittu sillä perusteella että ovat hyviä vitsejä tai vähintäänkin huvittavia kummallisuuksia. Tässä muutama esimerkki kommentoituna:

… (Reuter/STT/HS 14.01.2007)… amerikkalaisista sotilaista (16 000 tutkittua) 60 % on ylipainoisia ja 45 % harrastaa epäterveellisen usein runsasta alkoholinkäyttöä.

Huolestuttavaa. Vielä järkyttävämpää oli uutisen jatko-osa: Kuitenkin nämä samat sotilaat ovat selvästi paremmassa kunnossa kuin siviilistä otettu vertailuryhmä!

Elä nyt sitten näidenkin kanssa sovussa.

……………………..

… (Reuter/STT/HS 17.01.2007)…Venäjän rautatieyhtiö on aloittanut koemielessä laittamaan pitkänmatkan juniin erikseen naisten- ja miestenvaunuja. Tämä muutos on tehty matkustusmukavuuden lisäämiseksi.

Paljosta jää nykyiset ikäpolvet vaille. Elämän mieleenpainuvimpia kokemuksia entiselle opiskelijapojalle oli junamatka Siperian halki ventovieraan, sataviikymmentä kiloisen, valkosipulimarinoidun maatuskan kanssa samassa vaunuosastossa. Siihen aikaan paikat jaettiin jotensakin arpomalla.

...................................

… (Reuter/STT/HS 18.01.2007) …… navigaattorin ohjeisiin sokeasti luottava saksalaisautoilija tukki Bremenin liikentee tunniksi…………. Saksassa on raportoitu viime aikoina useita onnettomuuksia, joissa syypääksi on osoittautunut kuuliaisten kuskien ja seonneen navigaattorin yhdistelmä.

Sarkastisesti voi todeta että saksalaisethan ovat tunnettuja vastaavanlaisesta toimintatavastaan jo menneiltä vuosilta, mutta yleisemmin huolestuttava havainto on se miten paljon olemme nykyään riippuvia järjestelmistä joiden toimintaa emme ymmärrä emmekä niin ollen osaa käyttää sitä kuuluisaa tervettä järkeä silloin kun pitäisi.

……………….

organisaatioviestintää

Firma todisteli taas noudattavansa avointa tiedottamispolitiikkaa pitämällä koko henkilöstölle suunnatun tiedotustilaisuuden, jossa vahvistettiin jo kuukausia käytävillä kulkenut 'varmatieto' edessä olevasta organisaatiouudistuksesta. Edellisen toimeenpanosta onkin jo kulunut kolme vuotta.

Edellinen markkinoitiin pienenä tarkistuksena ja osottautui sitten käytännössä vuosisadan remontiksi, ihan kokonaan siitäkään ei olla vielä toivuttu.

Sektori joka on voinut todella paksusti on kuulemma nyt tehostustoimenpiteiden kohteena. Uskottavuus kun vain jo meni edellisellä kierroksella vähän puihin, niin lienee melko luonnollista että nytkin todella moni kehittelee kauhuskenaarioita siitä miten muilta ryövätään lisää voimavaroja tämän onnettoman 'menestyjän' pönkittämiseen.

Melko kaavamaista tiedotusta täydennettiin pienellä ohjeistuksella siitä miten valmistautua seuraavaan vaiheeseen: ..............

Voitte toki pohtia sitä jo etukäteen, mutta todennäköisesti ei kannata panna hirveästi paukkuja siihen(yleensä organisointiasiat kiinnostavat kaikkia ja siihen palaa helposti turhan
paljon aikaa).

............

on se aika kivaa olla siinä vaiheessa, että ihan oikeesti voi lähteä lätkimään heti kun nämä jutut alkavat ahdistaa. Kas kun organisaatiot on sillä lailla rakennettu, että kun yläkerrassa paskotaan niin tukalin olo tulee aina siellä alempana.

oopperakokemus - Jevgeni Onegin

alkuvuodesta on melkein yhtä varmaa kuin laihdutus-, kunto- ja hyvien elämäntapojen kuurit myös kulttuuri iskut joita en pysty väistelemään


Viime torstainahan se sattui niin että vuoden toinen kulttuuritapahtuma osui kohdalleni. Edelleen olen yhtä heikoilla musiikkijuttujen kanssa, mutta tällä kertaa kohteena oli ooppera, Jevgeni Onegin Suomen Kansallisessa.

Keskimääräinen oopperassakäyntitiheyteni lienee 0,4 käyntiä/vuosi, eli siis vähän harvemmin kuin joka toinen vuosi.

Pjotr Tsaikovskin musa puree kohtalaisesti, siinä rauhoituu päivän ylikierrokset normaali lukemille, melkein voisi sanoa viihtyvänsä ja amatöörin ymmärtämiskyvyllä arvioiden soittokuntakin onnistui hommassaan.

Laulannassa pysyin vain hetkittäin mukana, parvella nautittavia olivat vain muutamat irtopätkät koko kolmituntisessa jutussa.

Riemullinen koemus oli nähdä mitä kaikkea lavasteihmiset voivat saada aikaan kun oikein hyvin ammattinsa osaavat. Visuaalinen fiilis oli tosiaan hieno.

Tarinat tuntemissani oopperoissa ovat senverran kökköjä ettei niiltä juuri mitään odotakkaan, tämän Jevgeni one gin jutunkin olen kyllä joskus tullut lukeneeksi, niin ettei tarvinnut tuhlata yhtään energiaa yrityksiin arvuutella sitä mitä milloinkin oli menossa.

Voisin melkein yhtyä siihen lämpiössä sydäntään purkaneen mummelin lausahdukseen: "harmi että se Lenski pistettiin kuolemaan, komia nuorimies ja lauloikin vielä niin selkoisesti".

sanovat sitä kahviksi

vähän toista vuotta sitten Firmassa tehtiin päätös, että toimitalomme joka kerrokseen hankitaan 'kahviautomaatit', monitoimikoneet joista nappia painamalla saa kaikenlaisia kuumia juomia.

Edelleen päätettiin että henkilökunta saa painella ihan ilmaiseksi noita nappuloita ja Firma maksaa viulut. Yhtenä perusteena tälle jalomielisyydelle sanottiin olevan työajan säästöt kun erilliset kahviporukoiden ei tarvitse askaroida omien keittopuuhiensa kanssa.

Toisaalta heräsi kyllä myös vähän sarkastinen epäilys 'leipää ja sirkushuveja' politiikasta kun ajoitus osui jotensakin hankaliin vääntöihin ja laskeviin työtyytyväisyys mittauksiin.

Pönttö on toiminut ihan tyydyttävästi kun sen ylläpitotoimetkin älyttiin heti alun alkaen järjestää asiallisesti. Siitä mitä nappia painamalla saa, on tietysti monenlaisia mielipiteitä, mutta yleisesti ottaen 'litkut' menee ihan hyvin kaupaksi. Omia keittimiä on käytössä pääasiassa vain niillä jotka muutenkin tuntevat erityistä tarvetta erottautua joukosta.

Ajansäästö taisi jäädä haaveeksi, kun nelisenkymmentä henkeä (lähes sen verran Firmasta löytyy väkeä jokaista juoma-automaattia kohden) kuitenkin haluaa kahvinsa suunnilleen samoihin aikoihin, niin jonojahan siinä syntyy ja taas palaa aikaa ihan minuuttitolkulla.

Tämä lienee niin vähäinen luontaisetu ettei se ole jaksanut verottajaakaan kiinnostaa (ainakaan toistaiseksi).

Mutta tietysti kahviedun loppuminen on tappio jos Firmasta joskus tulee lähdetyksi (vastaavan kahvimäärän lipittäminen jossain kahvilassa maksaisi melkoisen läjän eurokaisia päivittäin).

selvähän se

aikanaan olin ymmärtävinäni sovituksi, että kun uskollisesti aherran Firmassa kolmekymmentä vuotta ja täytän 63, niin olen oikeutettu eläkkeeseen jonka suuruus on 66 % saavuttamastani palkkatasosta.

Myöhemmin on käynnyt ihan selväksi, että näin ei suinkaan tule käymään, säännöt ovat kerenneet muuttua jo useammankin kerran.

Jonkin aikaa tuntui siltä että minua on huiputettu, annettu katteettomia lupauksia, jopa mahdollisesti niin, että jossain on syyllistytty sopimusrikkomukseen.

Oskari Juurikkala artikkelissaan (30.12.2006, HS vieraskynä) kuitenkin kiteytti tämän jutun tavalla josta minäkin asian ymmärsin:

Lakisääteinen työeläkkeemme ei perustu oikeudellisiin sopimuksiin vaan poliittisiin lupauksiin, joiden rikkomisesta tunnetusti ei ketään voi haastaa oikeuteen.

Niinpä niin, aina pitäisi muistaa ettei se oma tulkinta näkemästään tai kuulemastaan ole ainoa totuus, niitä on monia muitakin.

( minä luulin ettei kuvan kapakkaan pääse risoissa kengissä ja kaveri oli sitä mieltä ettei siellä saa rikkoa naisten kenkiä, henkilökunnalla oli kolmas käsitys asiasta)

kymppitonni päivässä ilmastomuunnellussa alkutalvessa

Pari vuotta sitten kansakunnan huono omatunto Pekka Puska esitti väitteen että jokaisen pitäisi kävellä kymmenentuhatta askelta päivässä pysyäkseen edes jonkinlaisessa kunnossa.

Olin voittanut arpajaisista askelmittarin joitakin aikoja aikaisemmin ja kannellut sitä huvikseni vyöllä, joten tiesin kukevani päivittäin vajaat puolet tuosta suosituksesta.

Enpä ole oikein hyvin muuten Puskan ohjeita noudatellut, mutta syystä tai toisesta tähän tartuin.

77 tuhatta viikossa on täyttynyt noin 90 prosenttisesti.

Vuodenvaihteen lehtitietojen mukaan valtaosa Suomalaisten hyvistä lupauksista kohdistui kunnon kohottamiseen, niin minunkin. Päätin nostaa tavoitetta yhteentoista tuhanteen ja niin että minään päivänä ei kävely jää alle 8000 tuhannen askeleen. Kokemuksen mukaan tiedän ettei tämä tule ihan itsekseen muttei myöskään vaadi mitään hampaat irvessä ponnistelua.

Alku on mennyt melko mukavasti, kiitos tämän ilmastomuunnellun alkutalven, on ollut ihan mukava kävellä tuota noin viiden kilometrin työmatkaa ja siitähän melkein tavoiteaskeleet ovat tähän mennessä kertyneetkin.

Huolestuttava havainto sen sijaan on se, että viikonloppuina ja muina vapaapäivinä tuppaa menemään pakkokävelyksi iltaisin kun muuten ei askellusta kerry tarpeeksi. Jos joskus lopetan työt niin tässäpä yksi kohta johon täytyy keksiä uusia rutiineja.

konserttikokemus ja kalseat kuppilat

musiikinharrastus, varsinkaan klassisen musiikin harrastus ei ole mitenkään minun juttujani. Siitä huolimatta olen jo pitkään käynnyt kerran vuoteen konsertissa.

Jokinlainen sosiaalinen pakko oli aikanaan syynä mennä Sibeliusakatemian oppilasorkesterin Loppiaiskonserttiin ja sittemmin siitä on tullut jokavuotinen tapa.

Samalla se on myönnytys ruokakunnan musiikinharrastajille, yhteinen tilaisuus muiden kuin omien harrastuksieni piirissä.

Osallistumiseni tuntuminen uhrautumiselta johtuu myös siitä, että täysin asiantuntematon mielipiteeni on: Straussit ovat klassisen musiikin humppaveikkoja ja Atso Almila lavaesiintyjänä tosi rasittava (mummot varmaan tykkäävät niinkuin Jari Sillanpäästäkin).

Onneksi nuoret muusikonalut soittivat tänä vuonna todella hienosti, varmaan Atsollakin on siihen osuutensa.

Ravintoloiden sisustustrendit leviävän siinä kuin muutkin muoti-ilmiöt. Viime aikoina on alkanut yhä useammin törmätä sellaiseen hyvin pelkistettyyn 'lookiin' jolle on tunnusomaista avaruus, valoisuus, lähes kliininen siisteys ja kaikenlaisen rekvisiitan puuttuminen. Vastapainona sitten jonkin teeman mukainen menú (usein esimerkiksi Italiano) , hyvin valmennettu ja osallistuva hekilökunta tukemassa laadukkaan keittiön toimintaa. Hinnat valitettavasti ovat useinkin juuri sietorajan tuntumassa.

Syvemmällä Euroopassa, siellä vanhemman asutuksen alueilla tähän ilmiöön törmää ainakin kaikissa isommissa kaupungeissa, Helsingissä niitä on kohta joka keskustan korttelissa.

Yksi varhaisimmista yrityksistä tällä linjalla on Helsingin Lasipalatsin Ravintola, vaikkei olekkaan ihan 'oikeaoppinen' niin kuitenkin vahvasti siihen suuntaan. Eilisen kokemuksen mukaan voi antaa kaikki plussat ruuan ja palvelun laadulle, runsaat parisataa euroa neljän hengen illallisesta oli juuri siellä kynnyksellä.

Miljöössä pystyy viihtymään ainoastaan silloin kun tupa on täynnä, onneksi eilen oli.

Johtuu varmaan iästä ja siitä, että niistä riehakkaamista illanistujaisista on jo päässyt aikaa kulumaan, että kuitenkin mieluummin hakeudun niihin perinteisiin kapakoihin. Onneksi niitäkin tulee aina olemaan.

hikiset sukat ja muita huomioita

tämän harkintavuoden viides aamu oli yhtä pimeä ja kostea kuin edeltäjänsäkin. Neljäs töihin lähtö, toinen kravattipäivä. Itse määrittelemäni pukeutumiskoodin mukaan kravatti ripustetaan kaulaan aina kun on asiaa Firman ulkopuolelle.

Tapojani tarkkaillessa huomasin tämänkin, jo aikoja sitten syntyneen, jota aika orjallisesti tulee noudatettua vaikkei nykyetiketti siihen erityisesti pakottaisikaan. Se nyt vaan on yksi niitä arkea helpottavia rutiineja, ei tarvitse erikseen mietiskellä tapauskohtaisesti.

Kuinkahan monta kertaa on tullut kiroiltua niitä juntteja ja mänttejä joiden kanssa Firma odottaa minun rakentavasti kommunikoivan erilaisten hankkeiden edistämiseksi? Sama homma tuo lähes rajattomasti tilaisuuksia tavata mielenkiintoisia persoonia, joista todella monen kanssa yhteistyö on jatkunut vuosikausia.

Työelämästä irrottautuminen tuo väkisin muutoksen tähän, vanha verkosto hajoaa nopeasti eikä uutta synny vanhoilla konsteilla. Tässä on varmasti yksi merkittävin kipupiste ja niitä uusia käytäntöjä pitäisi löytyä ettei tule suru puseroon.

Päivän mittaan tuli juoksenneltua ympäriinsä, tammikuu kun on niin talvikengissä, ja ennen pitkää hikiset suka alkoivat vaivata ihan tosissaan. Jalkahiki ei yleensä ole mun juttu, viimeisin muistikuva koko ongelmasta on niiltä ajoilta kun vielä kuljin Nokialaisissa tennareissa.

Jotta lysti olisi täydellinen ne sukatkin vielä sattuivat olemaan jotain halpiskamaa, ostettu viime kesänä reissussa varasukkien puutteessa. Tunne jaloissa oli tosi limaisenniljakas ennen kuin pääsin alkuillasta kotia. Jonkinasteista tyydytystä tuntien pistin ne keinokuituryökäleet suoraan roskiin. Ehkei ihan kaikkein ekologisin teko, mutta kummasti helpotti, ihan kuin olisi pääsyt kostamaan kokemansa epämukavuuden