ohjaaja Dome Karukoski on siirtynyt toisella kokopitkällään hieman aikaisempaa synkemmille vesille. Tummien perhosten koti on synkkä tarina erään nuoren miehen kohtalosta, mutta elokuvassa tarinan pilvellä on myös hopeareunus.
Kun on viettänyt kaikki lapsuutensa kesät saaressa, niin siitä on jäänyt jonnekin hyvin syvälle merkit, jotka eivät kulu pois. Jo kuvakin saaresta, tai jopa meren rannasta herättää vahvoja tunteita, puhumattakaan saaristomiljööseen sijoitetusta tarinasta.
Jokaisella tietysti on omat saarensa, minun saaressani kasvettiin, opittiin ja elettiin väkevää elämää. Eristyneessä, tiiviissä yhteisössä joutui kohtaamaan melkein päivittäin asioita jotka eivät välttämättä olleet omia, mutta joihin joutui suhtautumaan. Ainoa pakotie oli rantakaislikot ja meri.
Näillä taustoilla ei ole mikään ihme että vietin tosi nautinnollisia hetkiä elokuvaa katsellessa ja noiden tummienpilvien hopeareunukset kasvoivat melkein pilviä suuremmiksi.
Leena Landerin kirjoja ei ole tullut koskaan luetuksi, pitäisi varmaan. Olin ymmärävinäni elokuvan tarinan, ehkäpä ymmärtäisin myös kirjan.
Joku kerkesi mainostamaan elokuvaa synkäksi ja rankaksi. Olen paksusti eri mieltä. Vaikka itse olen melko synkkämielisessä vaiheessa niin tämä tarina herättämine ajatuksineen oli pelkkää plussaa vähän sykkyräksi menneen viikon päätteeksi ....
