heijastuksia

Välillä tulee niitä päiviä, jolloin vaan on parempi ruveta ajattelemaan jotain hyvää muistoa

Jokaiselle osuu kuolemia ja muita vähemmän mukavia juttuja ihan lähipiiriin aina joskus, usein vielä yllättäenkin. Johtuisikohan yllätys siitä, että noita ikäviä juttuja välttää ajattelemasta niin pitkään kuin mahdollista.

Nyt kun noita sattumuksia on ilmestynyt muutamia lähinnä työyhteisön piirissä, olen huomannut olevani todella hämmentynyt ja neuvoton. Oikeaa ja sopivaa reagoimistapaa ei oikein tunnu löytyvän.

Tuttuja jo kymmenienkin vuosien takaa, tavallaan tuntuvat melkein omaisilta, mutta toisaalta kanssakäymisten muodot ovat olleet niin rajoittuneita, ettei tavalliset tunnepohjaiset reaktiotkaan tunnu luontevilta.

Shanghain uni

Shanghain satamasta

Lukioaikoina tökkäsi aina silloin tällöin sen verran rankasti, että tuli haaveiltua erilaisista katoamistempuista. Todellakin vain haaveiltua sillä minnekään ei koskaan tullut lähdettyä.

Useasti ratkaisuna oli merille lähtö, olihan minulla hyvä sankariesikuva, isosetä joka oli tempun tehnyt jo poikasena ja jatkoi valitsemaansa elämäntapaa koko ikänsä. Ja kaikesta ulkoisesta päätellen sedällä asiat olivat paremmin kuin veljillään ja serkuillaan maissa.

Haaveet siirtyivät uniin. Jostain syystä niissä unissa aina päädyin Shanghain satamaan. Todelliset tietoni Shanghaista perustuivat lukemiini kirjoihin ja niissä tuoreimmatkin kuvaukset oli useiden vuosikymmenten takaa.

Kun nyt vihdoinkin satuin reissullani poikkeamaan Shanghaissa, saatoin vain todeta ettei satama ja paikka yleensäkään olisi voinut enempää poiketa noista mielikuvista.

Se ei sinänsä hämmästyttänyt, sata vuotta vanhoilla asiatiedoilla ja mielikuvituksella rakennettu kuva tuskin koskaan voikaan vastata nykytodellisuutta. Tässä yhteydessä vaan tuli mieleeni että kuinkahan paljon ihan arkitodellisuudessa tulee luotua vääriä mielikuvia, vedettyä johtopäätöksiä ja tehtyä typeriä päätöksiä ihan vaan sen tähden että niiden pohjana olevat perustiedot on päässyt vanhenemaan.

Tämä tietysti koskee itseäkin, mutta helposti tunnistin joukon kollegoja suursyntisiksi tässä suhteessa. Eikä se tosiaankaan ole ikäkysymys, vasta koulun penkiltä tulleet saattavat sortua ihan samoihin synteihin. Jotenkin tämä on kytköksissä liian rajoittuneisiin näkökulmiin, jonkinlaista aikaperspektiivin huomiotta jättämistä.

Voi että on välillä vaikea nauramatta kuunnella visioita ja skenaarioita joiden lähtökohdista paistaa tällaiset puutteet.

Shanghai, se isompi markkinapaikka

jos jotain tarvitsisi ostaa, se on varmasti täällä myytävänä

Kiinalainen kalasoppa

Vapaaehtoisen oppaan mukaan tämäkin puistolammikko on tuotannollisessa käytössä. Kalat, joita ihmiset käyvät päivittäin seuraamassa ja ruokkimassa, ovat kasvatuksessa ja myöhemmin löytyvät Shanghain jonkun loistoravintolan ruokalistalta.

Enemmän kuin kaloja tuli seurattua noita ihmisiä, enimmäkseen turisteja muualta Kiinasta, kuinka he kaikkien niiden pilvenpiirtäjien, luotijunien ja muiden nykyajan ihmeiden keskellä olivat aidosti ihastuneita pienen puistikon kalalammikkoon ja viihtyivät tosi pitkään pulisemassa sen reunalla.

Tosi mukavia ihmisiä, tietä vaan ei pidä mennä kysymään, tai ainakin pitää suhtautua neuvoihin pienellä varauksella. Ystävällisyydessään he tuntevat velvollisuudekseen neuvoa kysyjää vaikkeivät edes ymmärrä mihin toinen haluaa mennä tai tiedä missä kysytty paikka on.

Ystävällisyys ennen kaikkea

shanghain rappuset

rappusia, portaita, siirtymistä tasolta toiselle, mahdollisuuksia, ohjausta; valinnan mahdollisuuksia ja toisaalta valinnanvapauksien rajoituksia

Vaikka Shangaissa voi kulkea päivän astumatta edes ensimmäiselle portaalle, yhtä helposti siellä voi kuluttaa koko päivän ravaamalla rappusia ylös ja alas.

Jos valitsee jälkimmäisen vaihtoehdon, ei voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, että rappuset ovat ihan eri tavalla puhtaita kuin useimmissa paikoissa ympäri maailmaa, niin vanhat kuin uudetkin.

Järjestys kaaoksessa on paradoksi jota jaksaa hämmästellä.

Jos jotain sieltä haluaisi tuottaa kotikulmille niin kyllä se varmasti on julkinen siisteys.

yksi lapsi

Tutissa sopiva annos bakteereja

Vauvoja ei tarvitse hysteerisesti varjella lialta, vaan pudonneen tutin voi laittaa suuhun huuhtomatta. Näin vauvan vastustuskyky saa sopivia virikkeitä. (Orion Kotiapteekki – lehti 1/2007)

Yllä oleva lainaus vastaa sitä filosofiaa jonka hengessä vielä oma sukupolveni kasvatettiin. Bakteerikammo ja ylihygieenisyys ovat myöhempien aikojen keksintöjä ja tämän päivän vitsauksia.

Se, että lastenlapsemme kärsivät selvästi enemmän allergioista ja muista yliherkkyys vaivoista, ei varmasti selity pelkästään hygieenisyyden haittapuolilla. Kyllähän he joutuvat varttumaan sellaisessa ympäristössä ja heidän suuhunsa tungetaan sellaisia aineita, joista ei muutama kymmenen vuotta sitten oltu edes kuultu. Silti minusta tällainen ’luonnonmukainen rokottaminen’ tuntuu ihan järkeenkäyvältä selitykseltä ja sen puolesta löytyy ainakin saman verran todisteita kuin sitä vastaan.

Jotenkin käy sääliksi niitä onnettomia kasvattajia, jotka puolihysteerisinä ovat jatkuvasti sitä tuttia viruttamassa.

Kiinassa on perinteisillä menetelmillä ja tavoilla paljon suurempi arvostus kuin länsimaissa yleensä. Tämä on ollut erityisen näkyvästi asian laita terveydenhoidon alalla. Käsityksissä terveellisistä elämäntavoista ja käytännöistä löytyy paljon samanhenkisyyttä edellä olevan tutti-lainauksen kanssa.

Juteltuani aiheesta muutaman ihan satunnaisesti tapaamani nyky-Kiinalaisen isä ja äidin kanssa, kuulin sellaisenkin mielipiteen, että käytössä oleva ’yhden lapsen politiikka’ olisi johtamassa muuttuviin käytäntöihin tässäkin suhteessa. Vanhempien silmäterä, se ainokainen, joutuu aivan uudenlaisen huolenpidon kohteeksi, eikä siinä enää ole tukena tuhansien vuosien kokemusta. Tämä nähtiin tosi suurena kansanterveyden uhkana nousevan sukupolven osalta.

Jos tämä uhkakuva alkaa toteutua, niin sen rinnalla joku lintuinfluenssa seurauksiltaan jää todella pieneksi vitsaukseksi.

Kaikkea sitä tulee miettineeksi pieniä lapsia katsellessa…..

vitsi vai vahinko ?

.


toisinaan on melko mahdotonta arvata onko kyseessä vitsi vai tahallinen vahinko

keep out vai peep out ?

arvovaltaisen paikan portinpielessä kyltti kertoo ettei saa vilautella, vai olikohan tarkoitus käskeä pysyttelemään poissa ?
_

pitkät varjot

Kun varjot alkaa olla pitkiä joku vanha geeni kehottaa rauhoittumaan ja etsimään suojaisaa lepopaikkaa.

Talviaikaan tämä tapahtuu useimmille jo liian varhain ja niinpä sitten etsitään ja keksitään erilaisia keinovalo-harrastuksia. Äärimmäisyysainekset hakeutuvat saleille, diskoihin ja muihin vauhtilajeihin, vähän rauhallisemmat vetäytyvät lukunurkkauksiinsa ja iso (enemmistö?) joukko sohvilleen telkkareidensa eteen.

Hääriessäni milloin missäkin joukoissa on tuo TV-harrastus jäänyt vähäisemmälle ja niinpä kun olosuhteiden pakosta (tilapäisesti) olen nyt joutunut hakemaan ajankulua siitä tuutista niin olen tehnyt melko kummallisia havaintoja ja löytöjä.

Uskomattomin löydös lienee (ilmeisesti parikin sarjaohjelmaa) ’tosikertomukset’ kauhukakaraperheistä, joissa ihan vinksahtaneet mukulat pistää ranttaliksi ja terrorisoivat vanhempansa ja ympäristönsä hermoromahduksen partaalle. Ei hätää, paikalle hälytetään ’super-nanny’ joka palauttaa kurin ja järjestyksen komentamalla häiriköt nurkkaan ja pian kaikki ovat taas ihmisiksi ja onnellisia.

Katsojaluvut ovat kuulemma kohtuullisia. Keitähän tällainen viihdyttää tai mitä näistä opitaan, siis mitä sellaista mitä ei olisi tiedetty jo sukupolvien ajan?

Ehkä teoria jonka mukaan parasta lohdutusta on tieto siitä, että jollakin menee vielä huonommin kuin itsellä, pitää sittenkin paikkansa.

Syö roskaruokaa ja juo kokista, sekin on jo tutkittu terveelliseksi (alentaa kolestrolia ja tekee ainakin jonkun onnelliseksi).

heijastuksia

Aina ei ihan helposti erota mikä on todellista ja mikä heijastusta jonkun välittävän pinnan kautta. Mielikuvien ja valokuvien yhtäläisyys on siinä, että jo ihan tavallisilla taidoilla niitä pystyy retusoimaan mieleisikseen. Jos on oikein taitava, niin alkaa jopa itse uskoa niiden todistusvoimaan.

Kun muutaman kymmenen joukko ihmisiä kertoo (erikseen) mitä mieltä he ovat yhteisestä työyhteisöstämme, se on todella hämmentävää kuultavaa. Herkästi alkaa epäillä että puhutaanko olenkaan samasta asiasta.

No se ainakin on selvää että jokainen näkee asiat ihan ikiomasta näkövinkkelistä, seisoo siinä kuvaajan paikalla, on siis itse poissa kuvasta vaikka sen omistaakin.

Näistä inviduaaleista kuvista tehdään kollaasi; matemaattisin menetelmin lasketaan keskiarvoja ja hajontoja, tutkiskellaan ääriarvojen frekvenssejä ja ties mitä, ja esitellään lopputulos työtyytyväisyyskyselyn tuloksena. Tarvitaan todellista ajatuksen joustoa ja notkeutta että jaksaa kovinkaan vakavasti uskoa tässä olevan ihan oikeasti mitattu jotain, jonka muutos kertoisi jostain, jota voisi käyttää kehittämiseen ja ottaa opiksi.

Vaikka moni tykkää ihan sikana sirkuksesta, sen eläimistä ja muusta vakiorekvisiitasta, niin huomattavasti harvempi ihastelee märehtijöiden lannan hajua joka sirkukseen välttämättä tuntuu liittyvän. Itselleni on tullut samanlainen suhde tähän työyhteisöön ja työhön. Niin kivaa ja antoisaa kuin se onkin, niin on tosi upeeta päästä eroon (sitten joskus) näistä kyselyistä ja niiden tulkinnoista.

Susanna osaa

Kyllä Susanna osaa. Viimekesäinen Edith Piaf roolityö oli todella sykähdyttävä, nippa nappa kerkesin siitä huumasta toipua kun nyt pääsin toteamaan että Judy Garlandinkin tulkinta on ihan omaa luokkaansa.

Uskottavuus lienee se Susannan salaisuus näissä hommissa. Hetkeäkään ei tarvitse ajatella että akka tossa näyttelee jotain roolia, vaan on ihan selvää, että hän elää niitä. Siitä kyllä riittää katsojallekkin.

Vähän paska työviikko nollaantui kerralla.

http://www.b-guided.net/kat/1066.html

rampa ankka - lame duck

Näin vaalien alla amerikan termi (rampa ankka) on taas noussut oikein kukoistukseensa. Lähtövuorossa olijoilla olisi vielä hetki aikaa lunastella lupauksiaan, mutta jotenkin ovat täysin hampaattomia kun jotain pitäisi tehdä.

Eurooppalaisella tasolla tätä porukkaa löytyy oikein monin kappalein ja jotenkin laskien myös Bush ja Putinkin pääsevät porukkaan mukaan.

Ihan ruohonjuuritasolla, niinkuin esimerkiksi Firmassa, sama ilmiö on havaittavissa. Nyt ihan konkreettisesti pääsen itsekkin hankkimaan sisäpiiritietoa siitä mitkä saattavat olla ramman ankan fiilikset.

Todelliset esteet käytännön työskentelylle ovat melko olemattomia, rajoitukset löytyvät enimmäkseen omien korvien välistä. Myöskään motivaatio ei enää synny samoista eväistä kuin ennen ja turhautuminen tapahtuu dekadia aiempaa nopeammin.

Vaikka olen vielä pitkällä niistä fiiliksistä, joissa entinen kolleega puolipöpperössä hoilotteli "seniliteetin suojassa seilailen..." niin viime viikkojen kokemusten perusteella on selvää että tavotteiden asettelu on pantava ihan uusiksi, ettei noiden jäjelläolevien seitsemän tilipussin tienaaminen mene ihan pelleilyksi.

jähmeää

Kaikesta yrittämisestä huolimatta homma on joskus hyvin jähmeää. Hyväkin ajatus unohtuu ennen kuin siitä on kerennyt käynnistyä mitään toimintaa. Jää vain vaivaamaan, että jotain meinasi tulla vaan ei tullutkaan.

Pakkaskauden alkamisen huomaa myös äänimaailman muutoksista. Lirinät ja lorinat ovat loppuneet ja tilalle ovat tulleet paukahdukset, rahinat ja krohinat.

Todella kaoottiseen ja agressiiviseen äänimaailmaan jouduin tutustumaan yrittäessäni lueskella ja viereisessä huoneessa katseltiin tekkarista jotain lasten animaatiosarjaa.

Kyllä helpottaa kun alkavat rokkaamaan...

mustelmia ja luunsäröjä

Kaikkea sitä sattuu, noin vain yks kaks.

Vähän kiukkupäissäni lähdin kotia kohti ja heti ensimmäisen mäen alla vetäisin oikein kunnon lipat. Eli liian pitka askel ja siitähän vaan jalat alta ja ukko tantereeseen.

Lonkka mustana, tai oikeastaan riemun kirjavana ja kädessä pieniä luunmurtumia, vähän kipulääkitystä ja ensimmäinen työtapaturma aikakirjoihin. Jäi aika viimetippaan senkin hankkiminen.

Vähän nololta tuntui kupsahdella ihan selvin päin kirkkaalla päivän valolla. Jotain ilahduttavaa sentään siihenkin liittyi. Bussipysäkki oli ihan vierellä, ja ennenkuin pääsin tolpilleni, sieltä jo kerkesi yks tyttölapsi kyselemään että kuis kävi.

Taas joku välitti, kiitti vaan.......

tulevia aikoja ihmetellessä

Ainahan sitä rakenneltu taloja ihmeellisiin paikkoihin ja keksitty konstit millä ne pysyy pystyssä. Arabianrannan on huomattu menevän kovaan hintaan kaupaksi, joten kannattaa paaluttaa ja valaa laattoja savilöllyn päälle vaikka kuinka (ja yrittää saada ostajat uskomaan että kosteudet pysyy mökin alla eikä kiipeä pitkin seiniä).

Ei ainakaan ilmastomuutos skenaariot ole häirinneet näitä suunnittelijoita, jos tästä ostaisi, olisi varmaan viisainta ottaa kolmannen kerroksen huoneisto, silloin perikunta voisi kiinittää veneensä oman parvekkeen kaiteeseen ja säästää sikamaiset laiturimaksut.

Jostain se eläkemökki pitäisi löytyä, tuskinpa kuitenkaan täältä.

pari marjapuskaa, rivi porkkanoita ja yrtit

Kaupungin viljelyspalstat, niin kai niitä nimitetään, näyttää olevan sitkeästi hengissä pysyvä ilmiö. Joskus pulavuosina alkanut käytäntö, jonka puitteissa kaupunkilaisilla on mahdollisuus saada viljeltäväkseen pieni pläntti maata (oliskohan aarin verran) kotikeittiön tarpeisiin, näyttää vuodesta toiseen sitkeästi pysyvän hengissä vaikka pula-aikoja muistavia tuskin montaakaan on enää hengissä. Peltopläntitkin ovat useassa tapauksessa jääneet pahasti kasvavan kaupungin jalkoihin, moottoriteiden varsille ja kivikolossien keskelle. Viime kesänä olin huomaavinani että kasvimailla ahertajista iso osa oli joko eläkeläisiä tai maahanmuuttajia.

Tuskinpa tämä mistään kertoo.... vai kertoisikohan?

kylmä ajatus

Joskus sitä tulee ihmetelleeksi talvipäivän lyhyyttä. Vasta äsken aurinko nousi ja sitten oli häikäisevän kirkas päivä. Lounastaessa ja työkaverien kanssa kinatessa meni hetki ja sitten onkin taas sininen hämärä. Mitähän oikein saatiin aikaiseksi?

talous

Huoli eläkkeen riittävyydestä on ajanut suomalaiset uudestaan lisäämään vapaaehtoisista eläkevakuutuksia. Liikkeellä ovat nyt myös nuoret.

– Ihmiset ottavat uusia vakuutuksia täydentääkseen eläketurvaansa. Aiemmin he ottivat niitä sen takia, että aikoivat jäädä normaalia aiemmin eläkkeelle, sanoo Eläketurvakeskuksen ekonomisti Kati Ahonen. .............

Lienee aika tavallista, että ennen eläkeikää on elämänvaihe, jolloin ei ole niin suurta tarvetta harkita ja laskeskella menojaan ihan euron päälle. Asunto-, opinto- ja kaiken muun maailman lainat on maksettu, elatusvelvollisuudet hoidettu ja pahimmat rillumavuodet takanapäin. Ja kun on hyvin mennyt niin tulotasokin on pysynyt vähintäänkin entisellään tai vaikkapa vähän kohonnutkin.

No harvalla varmaan on ongelmia nostaa menotasoaan tuloja vastaavaksi, ihan sen kummemmin ponnistelematta, kohteita löytyy ja auttavia käsiä ojentuu joka puolelta.

Kun kuuskytäluvun hippi ei oikein oppinut ajattelemaan tuota ostoeläkkeen tarvetta (ei oikeastaan koskaan ole ollut haaveena ennenaikainen karkaaminen työelämästä), niin kyllä se vaatii jonkinlaista menopuolen katsastusta tässä vaiheessa kun tulotaso on tippumassa noin 35 %.

Paljoa tätä ei kyllä kehtaa valitella koska perässätulijoilla on luvassa vielä selvästi tukevammat leikkaukset, toivottavasti ovat sitten hoidelleet säästämisensä vähän pidemmällä aikajänteellä.

komedia

Slioor oivalsi jo viisikymmentä vuotta sitten tehdä itsestään mediaseksikkään tuotteen ja hän esiintyi muun muassa Persian prinsessana. Todellisuudessa Slioor oli persialaisen hallikauppiaan ja suomalaisnaisen tytär, joka joutui jo pikkutyttönä lastenkotiin.

Komediateatterin versio Tabe Slioorin tarinasta oli se rentoutusruiske jolla irrottauduin tämän työviikon paineista.

Taben tarinaa luin tietysti jo finninaamaisena pojankloppina talkkarin lehtivarastossa. Kuitenkaan arvon rouva ei missään vaiheessa päässyt uniini, vaikka koko joukko aikalaisia siellä vierailikin.

Teatteriversio oli melko siisti viihdepaketti, ei mikään nostalgian tai suurten tunteiden herättäjä. Ajankohtainen ehkä siksi että parasta aikaa kohulehdet revittelevät taas oikein kunnolla näiden isokenkäisten "salarakkailla" - osoitus siitä että osattiin sitä enennekin.

Komedialla ja viihteellä on oma tehtävänsä ja ainakin se seurakunta, joka vietti perjantai-illan kanssani tämän parissa viihtyi mainiosti.

http://www.kalliolainen.com/jutut/kat12.php?ID=515

http://www.demari.fi/Article.jsp?article=7318

hyvin alkoi ja samaa jatkuu

yleensä aamukävelyn aikana töihin näkee jotain kivaa, saa jokun kivan idean tai muuten vain piristyy vireäksi päivän koitoksiin.

Tänään kävi sitten vähän toisin. Neljä ekaa kilometriä oli ihan raikasta herätystä mutta viimeinen sitten yhtä helvettiä. Auramies oli ilmeisesti nukkunut pitkään ja oli tavallista myöhemmin liikkeellä, mahdollisesti muija tai pomo oli jo kerennyt haukkumaan.

Joka tapauksessa se hurjasteli pitkin jalankulkuteitä traktorillaan niin lujaa kuin pääsi ja oli monesti vähällä aurailla liikenteessä olevat jalankulkijat ojan penkalle.

Kaiken kaikkiaan se pelle touhusi koneineen kuin joku vähä-älyinen ihan kuin muu väki olisi vain hänen kiusakseen kerääntynyt lumisille kaduille.

Kumma kyllä yhtään onnettomuutta en nähnyt, mutta ainakin pariin otteeseen se johtui vaan jalankulkijoiden käsittämättömästä ketteryydestä.

Eiköhän tästä episodista mennyt HKR:lle palautetta melkoisesti, uhittelijoita ainakin oli koko Intiankadun mitta.

Tarinalla on varmasti toinenkin puoli, siitä en tiedä mitään. Se mitä näin ja koin viritti minut kuitenkin sellaisille kierroksille että ahterilleen meni muutkin hommat ainakin pitkälle iltapäivään.

helpotti

Mielialalla ja valoisuudella on selvä yhteys. Tämä ei ole mikään uutinen, mutta se palautuu taas mieleen kun on riittävän syvällä käväissyt ja sitten katselee kirkkaana päivänä maailmaa vaikka sillan alta, niin kyllähän asiat näyttävät sittenkin olevan aika hyvin mallillaan.

laatuaikaa ihan itselle

Aina silloin tällöin sosiaalisuuteni tulee ylimitatuksi, hyvät tavat ja kyky osallistua muiden murheisiin menevät ihan kortille. Silloin on korkea aika suoda laatuaikaa itselleen.

Minulle riittää puolen päivän karkumatka, oma rauhaa löytyy paljon Lappia lähempääkin. Tänään tuli sellainen tarve, reilu pakkanen vielä varmisti ettei muita hölmöjä huuhailijoita tarvinnut väistellä.

Samperi että teki hyvää.

hyvän päivän eväät

Välillä päivän pelastaa ihan pikku jutut. Tänään niin kävi kun satuin näkemään auringonnousun pitkästä aikaa.

Aika monesti juuri tuon, nyt jo tavaksi tulleen, aamukävelyn aikana jokin näkemäni tai mieleen juolahtanut ajatus antaa potkua pitkälle yli vähän tylsempienkin juttujen. Pienestä se on hyvä päivä kiinni.

tulevia aikoja ihmetellessä

Kirpeän talvipäivän päätteeksi isännöin yhden työyhteisön vuosijuhlaa. Tavan mukaan paikalla oli aktiiviväen lisäksi myös hengissä olevat seniorit, parhaat jo reilut kymmenen vuotta sitten eläköityneitä.

Väkisin tuli hiljaa mielessään vertailtua näitä kahta ryhmää ja lieköhän jotenkin kuvaavaa tälle ajalle, mutta ihan selvästi aktiivit vaikuttivat nuukahtaneilta ja stressaantuneilta, kun taas oloneuvoskaarti oli hyväntuulista huumoriporukkaa jolla vaikutti olevan kaikki asiat kunnossa (ainakin tämän illan). Jos siinä näin käy niin eipä syytä huoleen.

Monet niistä jutuista, jotka vielä muutama vuosi sitten nostatti barrikaadeille, revitytti berbereitä ja ihokkaita, oli tänä iltana tosi hauskaa huumoria ja nauratti kaikkia. Niin se aika kultaa muistot.

turvalliset rutiinit ja pienet ihmeet - läski muuttuu vedeksi

Turvalliset rutiinit pitävät ihmisen mielen ryhdissä suurempienkin myllerrysten aikana.

Näin väitti joku asiaa tutkinut. Väite näyttäisi pitävän paikkansa kun ihmetellyt ympäristön tapahtumia. Lähipiirissäni on kolme aika tuoretta leskeä, heistä parhaiten on selvinnyt se jolla oli eniten pakollista puuhastelua ihan entiseen malliin ja kaikkein vaikeinta näytti olevan sillä jolla oli kaikki asiat valmiiksi kunnossa, ei oikeastaan juuri mitään mistä olisi ollut pakko kantaa huolta.

Kun on jäämässä pois säännöllisestä työelämästä se tarkoittaa yksinkertaisimmillaan vähintäänkin kahdeksan tunnin aukkoa päiväohjelmassa. Vaikka tarjolla onkin lähes rajaton määrä mahdollista aikataulun täytettä niin tutut rutiinit eivät kuitenkaan enää ohjaa päivärytmiä ja vaara kaaostilanteen muodostumiseen on mitä ilmeisin.

Aamutoimet on yksi vuosikymmenten kuluessa muotoonsa hioutuneita rutiineja. Siitä se päivä lähtee käyntiin oikeassa järjestyksessä. Tähän ohjelmaan on kuulunut tosi pitkään myös puntarin päälle tallaaminen, riippumatta siitä onko joku kuuri menossa vai ei, pysyy näet läskinen totuus mielessä ja elämäntapojen seuraukset tulevat tiedoksi jo ennen kuin kaikki paidat muuttuvat pallopaidoiksi.

Noin vuosi sitten vakio aamupesupaikalleni ilmestyi ihan ihmekone (Oregon scientific) joka paitsi punnitsee niin myös kertoo rasvaprosentit, vesimäärän ja ties mitä. Kaiken lisäksi se vielä muistaa mitä on mitannut niin että jos sattuu päivän mittaa ikävä totuus unohtumaan, niin sieltähän se Oregonin muistista löytyy.

Vaikken nyt ihan kymmenykselleen tällaisiin mittauksiin uskokaan, niin kuitenkin aamuisia lukemia on tullut seurattua. Niinpä olenkin nyt todistamassa pientä ihmettä joka kropassani tapahtuu. Jo viidettä päivää peräkkäin paino on pysynyt grammalleen samana, rasvaprosentti on tasaisesti laskenut ja vastaavasti veden määrä on lisääntynyt - rasva muuttuu vedeksi !

Jos homma tällä lailla jatkuu, joku aamu myöhemmin keväällä Oregonin vierestä löytyy 80 litraa vettä ja viitisen kiloa luita, kynsiä ja karvoja........

elokuvakokemus - Last King of Scotland

Idi Amin, Afrikan pahamaineisin diktaattori, hallitsi mielivaltaisesti Ugandaa vuosina 1971-1979.Hän johti maansa totalitaariseen kaaokseen ja taloudelliseen kriisiin hallitsija-aikakaudellaan. Sen lisäksi hänen uskotaan tapattaneen yli 300.000 ugandalaista.

Viime vuosina on tullut käydyksi niin harvoin oikein elokuvateatterissa että satunnainen pistäytyminen leffaan tuntuu ihan kulttuuriteolta. Varsinaisen elokuvan lisäksi tulee ihmeteltyä muuta yleisöä ja heidän reaktioitaan.

Kun Hesari on alkanut jakaa vapaalippuja kanta-asiakkailleen erilaisiin tapahtumiin, muun muassa uusien elokuvien ennakkonäytöksiin, niin se on saanut näinkin laiskan miehen liikkeelle.

Tänään oli vuorossa "Last King of Scotland - Idi Amin"

Kuvattujen raakuuksien ja muiden järjettömyyksien määrä ja laatu taisivat olla aika vaatimattomia todellisuuteen verrattuna.

Kertomushan oli punottu sen nuoren skotlantilaisen lääkärinplantun ympärille, kehitysapuhomman muuttuminen diktaattorin henkilääkäriksi ja hyvin (liian) hidas silmien avautuminen sille mitä ympärillä todella tapahtui.

Jotensakin jäi sellainen olo, että pahaa oli mukana vain sen verran kuin markkinointi edellytti tai paremminkin salli.

Roolisuorituksiakaan en oikein osaisi ruveta kehumaan, rutiininäyttelemistä niiden osalta jotka osaavat näytellä ja muut sitten vaan kulkivat mukana ikään kuin vähän häpeissään siitä että joutuvat tällaista hommaa tekemään.

Mielenkiintoista oli katsella yleisön reaktioita (salin täysi Bio Rexissä). Puujumalan ilmeitä kauttaaltaan, ihan kuin kukaan ei olisi halunnut näyttää mitään tunteita, tai sitten tämä elokuva ei kerta kaikkiaan herättänyt mitään tunteita.

Vallan toisenlainen tunnelma oli edellisessä vastaavassa tilaisuudessa kun olimme nähneet Salon veljesten (Suosalo/Koivusalo) Kaltevan Tornin.