Vaikka sekä asunto että työpaikka ovat kehätien(I) sisäpuolella, niin reilun viiden kilometrin työmatkan pystyy kävelemään lähes kokonaan läpi puistojen, metsiköiden, joutomaiden pusikoiden ja muiden vähemmän rakennettujen maaplänttien.
Reittivalinnan perustana aikanaan oli se, ettei samoilla kaduilla autoliikenteen kanssa kuljeskelu pidempään ole kovinkaan terapeuttista. Kaduilla pakokaasujen hengittely, roiskuvan kuran väistely ja ohi hurahtelevien autojen masentava nopeus omaan kävelyvauhtiin verrattuna alkaa äkkiä nyppiä ja ihan tavallisilla kansalaisvaistoilla varustettu jalankulkija alkaa vihertää ja höpöttää kummallisuuksia.
Nyt kun talviset kelit vihdoinkin tulivat myös tänne etelärannikolle, huomasin vanhan totuuden pitävän edelleen paikkansa; puistotiet ja lenkkipolut pidetään paljon paremmassa kunnossa kuin katujen jalkakäytävät. Jo aamuhämärissä töihin mennessä nämä reitit on aurattu ja hiekoitettu kun taas jalkakäytävien ylläpitotaso vaihtelee kortteli korttelilta, viimeisimmät putsaantuvat Juhannukseksi.
Asioita kuulemma hoitelevat eri porukat, tätä puisto-osastoa olen vähän ihmetellyt. Hyvin harvoin olen ketään hommissa nähnyt, mutta merkeistä päätellen hommia tehdään ihan kiitettävästi. Ilmeisesti liikuskelemme eri aikoihin.
En tiedä onko ihan samaa porukkaa, mutta joku kuitenkin pitää huolta metsähommistakin. Tuulenkaadot korjaantuvat melko nopeasti, ylitiheitä metsikköjä harvennetaan ja jos jonkinlaisista risusavotoista näkyy jälkiä. Tämä kaikki tietysti seikkailevien pikkupoikien ja suojaa etsivien pultsareiden kiusaksi, mutta tällainen siltä väliltä oleva osaa pitää tätä siivoamista ihan hyvänä juttuna.
Puisto-osaston näkymättömien uurastajien tukkipinoja katsellessa palautui mieleeni vuosien takaiset unet. Näin niitä melko säännöllisesti yhdessä elämän vaiheessa, oli vähän hankalaa useammallakin rintamalla ja työt joissa ei koskaan nähnyt 'kättensä jälkeä' tuntuivat turhauttavilta. Silloin olin lähes joka yö metsätöissä, sahailin puita ja raivailin risukoita (aina muuten yksin ja täysin tuntemattomissa paikoissa). Aika hassua kun ottaa huomioon että oikeassa elämässä minulla on ollut moottorisaha käsissäni kahdesti ja kummassakin tilanteessa pelotti niin pirusti.
Tuli mieleeni, että nyt kun minulla todella on tilaisuus ruveta tekemään jotain ihan muuta, pitäisiköhän mennä kyselemään Helsingin kaupungin puisto-osastolta jotain vanhemman harjoittelija-apulaisen paikkaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti