Sen verran satoi, että sain rauhassa luettua yhden jonossa olleen. Tällä kertaa vuorossa oli Westön Leijat Helsingin yllä.
Tuttu vaikeus taas, ihan aluksi ei millään meinaa päästä rytmiin. Sitten kun kerronta alkaa vetää, ei millään malttaisi lopettaa, vaikka takakansi on tullut jo pariin otteeseen luettua.
Kun puitteet sekä ajan että paikan suhteen ovat tuttuakin tutumpia, ei voi välttyä siltä, että ennen pitkää alkaa väkisinkin tunnistamaan henkilöitä ja tapahtumia. Samalla tekee mieli ruveta riitelemään kirjoittajan kanssa siitä, että eihän se nyt ihan noinkaan ollut.
Sitten taas palautuu mieleen vaihtoehtoehtoisten totuuksien oikea maailma, ja Bexarit saavat olla Bexareita niin kuin koko muukin joukko kuvattuine tarinoineen .....
Kyllä tähän tosiaan kannatti uhrata yksi lomapäivä ..................
|
| |||
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti