pitkät varjot

Kun varjot alkaa olla pitkiä joku vanha geeni kehottaa rauhoittumaan ja etsimään suojaisaa lepopaikkaa.

Talviaikaan tämä tapahtuu useimmille jo liian varhain ja niinpä sitten etsitään ja keksitään erilaisia keinovalo-harrastuksia. Äärimmäisyysainekset hakeutuvat saleille, diskoihin ja muihin vauhtilajeihin, vähän rauhallisemmat vetäytyvät lukunurkkauksiinsa ja iso (enemmistö?) joukko sohvilleen telkkareidensa eteen.

Hääriessäni milloin missäkin joukoissa on tuo TV-harrastus jäänyt vähäisemmälle ja niinpä kun olosuhteiden pakosta (tilapäisesti) olen nyt joutunut hakemaan ajankulua siitä tuutista niin olen tehnyt melko kummallisia havaintoja ja löytöjä.

Uskomattomin löydös lienee (ilmeisesti parikin sarjaohjelmaa) ’tosikertomukset’ kauhukakaraperheistä, joissa ihan vinksahtaneet mukulat pistää ranttaliksi ja terrorisoivat vanhempansa ja ympäristönsä hermoromahduksen partaalle. Ei hätää, paikalle hälytetään ’super-nanny’ joka palauttaa kurin ja järjestyksen komentamalla häiriköt nurkkaan ja pian kaikki ovat taas ihmisiksi ja onnellisia.

Katsojaluvut ovat kuulemma kohtuullisia. Keitähän tällainen viihdyttää tai mitä näistä opitaan, siis mitä sellaista mitä ei olisi tiedetty jo sukupolvien ajan?

Ehkä teoria jonka mukaan parasta lohdutusta on tieto siitä, että jollakin menee vielä huonommin kuin itsellä, pitää sittenkin paikkansa.

Syö roskaruokaa ja juo kokista, sekin on jo tutkittu terveelliseksi (alentaa kolestrolia ja tekee ainakin jonkun onnelliseksi).